Ajattelin kirjottaa vähän treenauksesta kun sitä on niin paljon tullut kyselyitä. Tai no, ei siitä nyt oikeastaan kukaan oo kyselly, mutta monia varmasti kiinnostaa. Tai väliäkö sillä vaikkei kiinnostaisikaan, mähän kirjotan treenauksesta jos siltä tuntuu.
Treenauksessa on pari tärkeää perusjuttua, jotka tuntuu välillä unohtuvan hienojen treeniohjelmien alle.
1 - Ainoastaan tehty treeni vaikuttaa.
Paperilla olevan hienot suunnitelmat ja caven patjoilla istuminen ym paskan jauhaminen ei kehitä kiipeilyä pätkääkään. Useinhan se menee niin että cavella tai kalliolla menee koko ilta, mutta varsinainen kiipeily on aika olematonta treenin kannalta. Tää on vähän sama kun kamerahommissa on sanonta että paras kamera on se mikä on mukana. Mä en malta olla laittamatta muutamaan hienoa kuvaa, mitkä on otettu huonoilla kameroilla, mutta olis jääny ottamatta jollei kevyttä halpispokkaria olis ollu messissä.
Tää kuva on otettu Panasonicin halvalla digipokkarilla, sama kamera muuten joka tälläkin hetkellä keräilee voimia lumen alla...
Tää taas on otettu ihan kertakäyttöpokkarilla, molemmat kuvat on Speedomiehen hovikuvaajan, Adrian Pollardin käsialaa
Tässä itse kamera, huomaa Eetun Bigwall-teippaukset
Eli väännetääs vielä rautalangasta. Sillä ei oo lähellekään niin paljoa merkitystä miten kiipeää (tai muuten treenaa), verrattuna siihen treenaako ollenkaan. Loppupeleissä se on aika sama millä tavalla sitä rääkkää kehoa, kunhan sitä rääkätään. Myönnetään että joku tennis ei välttämättä oo sitä parasta treeniä kiipeilyä ajatellen, mutta aika paljon parempaa treeniä ku sohvalla istuminen tai cavella hengailu. (kyllä, sielläkin suurin osa ajankäytöstä menee johonkin sosiaaliseen skeidaan) Lisäksi treenin mielekkyydellä on aika hemmetin suuri merkitys, eihän niitä tylsiä treenejä jaksa kukaan tehdä.
2 - Se paranee mitä treenataan
Toisin sanoen, jos treenataan paljon campuslaudalla, tullaan hyväksi campustelijaksi. Jos boulderoidaan sisällä, tullaan hyväksi sisäboulderoijaksi. Jos pelataan tennistä tullaan hyväksi tenniksessä. Jos treenataan yhden käden leukoja, tullaan hyväksi siinä. Eli kiipeilyn oheisharjoitteet auttavat tulemaan hyviksi oheisharjoittessa. Myöskään vaikeiden reittien pitkäaikainen projektointi ei ole kovin hyvää treeniä, silloin sitä opitaan kiipeämään jotain tiettyä reittiä. Kiipeilyn kokonaistaso yleensä vaan laskee jos projektoi pitkään.
Toisaalta tässähän on myöskin kääntöpuoli, se missä ollaan huonoja, saadaan suht helposti kuntoon treenaamalla. Koska yleensä ihmiset eivät halua treenata sitä aluetta missä ovat huonoja, ei sitä treeniäkään tule. Mutta sitten kun tulee, ja kun treenataan tosissaan, alkaa niitä tuloksiakin näkyä. Omalla kohdalla tähän näkyy parhaiten jääkiipeilyssä, vaikka sitä on vuosia harrastanut, jää treenimäärä naurettavan pieneksi verrattuna vapaakiipeilyyn. Viime talvena tuli muutama päivä käytettyä jääkiipeilyn treenaukseen, eikä siihen että vaan paiskoo menemään. Kuinkahan kovaa sitä vetäisi hakuilla jos käyttäisi saman ajan jääkiipeilyn treenaamiseen kun vaikkapa sisäboulderointiin?
3 - Suurin osa kiipeilijöiden ongelmista on pään sisällä.
(paitsi kynisten)
Tällä en tarkoita ainoastaan pelkäämistä, vaan kaikkea mikä vaikuttaa kiipeilyyn . Väärä tekniikka, väärä taktiikka, liian kovaa puristaminen, reitin lukeminen… Useimmiten homma menee näin: pelottaa kun ollaan epävarmoja onnistumisesta. Joten puristetaan liikaa ja kiivetään ns. ”varman päälle” ettei pudota. Mikä johtaa siihen että pumppu iskee aivan liian aikaisin mikä pelottaa entisestään kun tiedetään että kohta pudotaan. Aika harva kiipeilijä tajuaa siinä vaiheessa iskeä kaasun pohjaan ja kiivetä niin kevyesti ja nopeasti kuin mahdollista. Ei, silloinhan aletaan ravistelemaan niitä käsiä ja hidastelemaan. Tosin jos alkumatka on jo kiivetty päin persettä niin se voi olla aika sama mitä siinä lopussa yrittää.
On jotenkin surullista huomata että monet jämähtävät kiipeilyssä tiettyyn tasoon, ainoastaan sen takia etteivät halua treenata sitä mikä on ongelmana. Treenataan vain sitä mikä on kivaa ja missä ollaan jo valmiiksi hyviä ja unohdetaan ongelmakohdat. Useimmiten ongelma on pään sisällä, ja vaikkei pääkopan treenaaminen ole ihan yhtä helppoa kun leukojen veto, voi sitä treenata lähes samoilla periaatteilla. Kun on tarpeeksi toistoja alla niin monet pelottavat asiat muuttuvat arkipäiväisiksi. Hyvänä esimerkkinä vaikka yläköysittelijät. Jos otetaan kadulta kymmenen jamppaa kokeilemaan kiipeilyä yläköydessä, yli puolet kokevat sen aika jännittäväksi. Kuinka moni vuosia kiipeilyä harrastanut pelkää yläköydessä? Aika harva. Kuinka moni vuosia kiipeilyä harrastanut pelkää kun pultti on jalkojen alla? Aika moni. Samalla periaatteella kun yläköysittelystä on tullut arkipäivää, voidaan liidaamisesta tehdä arkipäivää. Tai trädikiipeilystä, jääkiipeilystä, tai vaikkapa teknosta.
Kaikkia kiipeilijöitä varmasti pelottaa joskus, mutta silloin kun pelko alkaa vaikuttaa ns. turvalliseen kiipeilyyn, kannattaa asialle tehdä jotain. Ei pidä käsittää väärin, pelko ja itsesuojeluvaisto on hyviä juttuja, nehän pitää kiipeilijän elossa. Mulla on jääny monta kovaa juttua tekemättä sen takia ettei oo pokkaa mennä, ja se on hyvä, oonhan mä elossa. Ja aina sitä voi yrittää joskus myöhemmin uudestaan. Kuten Aksu laulaa: ”Hei beibi, vielä tulee toka kerta!”
Niin elikkä mites sitä sitten pitäis treenata? Mun mielestä treenit pitäis olla sen verran mielekkäitä että ne tulis tehtyä, ja niin kovia että seuraavana aamuna sattuu ku nousee sängystä. Kiipeilyyn parasta treeniä on kiipeily, mutta jos tekee oheisharjoitteita, kannattaa treenata sitä missä on huono.
Lisäksi kannattaa treenata yhden käden leukoja. Ei sen takia että sillä olis mitään tekemistä kiipeilyn kanssa, vaan koska se on yksinkertaisesti viileetä.
Treenauksessa on pari tärkeää perusjuttua, jotka tuntuu välillä unohtuvan hienojen treeniohjelmien alle.
1 - Ainoastaan tehty treeni vaikuttaa.
Paperilla olevan hienot suunnitelmat ja caven patjoilla istuminen ym paskan jauhaminen ei kehitä kiipeilyä pätkääkään. Useinhan se menee niin että cavella tai kalliolla menee koko ilta, mutta varsinainen kiipeily on aika olematonta treenin kannalta. Tää on vähän sama kun kamerahommissa on sanonta että paras kamera on se mikä on mukana. Mä en malta olla laittamatta muutamaan hienoa kuvaa, mitkä on otettu huonoilla kameroilla, mutta olis jääny ottamatta jollei kevyttä halpispokkaria olis ollu messissä.
Tää kuva on otettu Panasonicin halvalla digipokkarilla, sama kamera muuten joka tälläkin hetkellä keräilee voimia lumen alla...
Tää taas on otettu ihan kertakäyttöpokkarilla, molemmat kuvat on Speedomiehen hovikuvaajan, Adrian Pollardin käsialaa
Tässä itse kamera, huomaa Eetun Bigwall-teippauksetEli väännetääs vielä rautalangasta. Sillä ei oo lähellekään niin paljoa merkitystä miten kiipeää (tai muuten treenaa), verrattuna siihen treenaako ollenkaan. Loppupeleissä se on aika sama millä tavalla sitä rääkkää kehoa, kunhan sitä rääkätään. Myönnetään että joku tennis ei välttämättä oo sitä parasta treeniä kiipeilyä ajatellen, mutta aika paljon parempaa treeniä ku sohvalla istuminen tai cavella hengailu. (kyllä, sielläkin suurin osa ajankäytöstä menee johonkin sosiaaliseen skeidaan) Lisäksi treenin mielekkyydellä on aika hemmetin suuri merkitys, eihän niitä tylsiä treenejä jaksa kukaan tehdä.
2 - Se paranee mitä treenataan
Toisin sanoen, jos treenataan paljon campuslaudalla, tullaan hyväksi campustelijaksi. Jos boulderoidaan sisällä, tullaan hyväksi sisäboulderoijaksi. Jos pelataan tennistä tullaan hyväksi tenniksessä. Jos treenataan yhden käden leukoja, tullaan hyväksi siinä. Eli kiipeilyn oheisharjoitteet auttavat tulemaan hyviksi oheisharjoittessa. Myöskään vaikeiden reittien pitkäaikainen projektointi ei ole kovin hyvää treeniä, silloin sitä opitaan kiipeämään jotain tiettyä reittiä. Kiipeilyn kokonaistaso yleensä vaan laskee jos projektoi pitkään.
Toisaalta tässähän on myöskin kääntöpuoli, se missä ollaan huonoja, saadaan suht helposti kuntoon treenaamalla. Koska yleensä ihmiset eivät halua treenata sitä aluetta missä ovat huonoja, ei sitä treeniäkään tule. Mutta sitten kun tulee, ja kun treenataan tosissaan, alkaa niitä tuloksiakin näkyä. Omalla kohdalla tähän näkyy parhaiten jääkiipeilyssä, vaikka sitä on vuosia harrastanut, jää treenimäärä naurettavan pieneksi verrattuna vapaakiipeilyyn. Viime talvena tuli muutama päivä käytettyä jääkiipeilyn treenaukseen, eikä siihen että vaan paiskoo menemään. Kuinkahan kovaa sitä vetäisi hakuilla jos käyttäisi saman ajan jääkiipeilyn treenaamiseen kun vaikkapa sisäboulderointiin?
3 - Suurin osa kiipeilijöiden ongelmista on pään sisällä.
(paitsi kynisten)
Tällä en tarkoita ainoastaan pelkäämistä, vaan kaikkea mikä vaikuttaa kiipeilyyn . Väärä tekniikka, väärä taktiikka, liian kovaa puristaminen, reitin lukeminen… Useimmiten homma menee näin: pelottaa kun ollaan epävarmoja onnistumisesta. Joten puristetaan liikaa ja kiivetään ns. ”varman päälle” ettei pudota. Mikä johtaa siihen että pumppu iskee aivan liian aikaisin mikä pelottaa entisestään kun tiedetään että kohta pudotaan. Aika harva kiipeilijä tajuaa siinä vaiheessa iskeä kaasun pohjaan ja kiivetä niin kevyesti ja nopeasti kuin mahdollista. Ei, silloinhan aletaan ravistelemaan niitä käsiä ja hidastelemaan. Tosin jos alkumatka on jo kiivetty päin persettä niin se voi olla aika sama mitä siinä lopussa yrittää.
On jotenkin surullista huomata että monet jämähtävät kiipeilyssä tiettyyn tasoon, ainoastaan sen takia etteivät halua treenata sitä mikä on ongelmana. Treenataan vain sitä mikä on kivaa ja missä ollaan jo valmiiksi hyviä ja unohdetaan ongelmakohdat. Useimmiten ongelma on pään sisällä, ja vaikkei pääkopan treenaaminen ole ihan yhtä helppoa kun leukojen veto, voi sitä treenata lähes samoilla periaatteilla. Kun on tarpeeksi toistoja alla niin monet pelottavat asiat muuttuvat arkipäiväisiksi. Hyvänä esimerkkinä vaikka yläköysittelijät. Jos otetaan kadulta kymmenen jamppaa kokeilemaan kiipeilyä yläköydessä, yli puolet kokevat sen aika jännittäväksi. Kuinka moni vuosia kiipeilyä harrastanut pelkää yläköydessä? Aika harva. Kuinka moni vuosia kiipeilyä harrastanut pelkää kun pultti on jalkojen alla? Aika moni. Samalla periaatteella kun yläköysittelystä on tullut arkipäivää, voidaan liidaamisesta tehdä arkipäivää. Tai trädikiipeilystä, jääkiipeilystä, tai vaikkapa teknosta.
Kaikkia kiipeilijöitä varmasti pelottaa joskus, mutta silloin kun pelko alkaa vaikuttaa ns. turvalliseen kiipeilyyn, kannattaa asialle tehdä jotain. Ei pidä käsittää väärin, pelko ja itsesuojeluvaisto on hyviä juttuja, nehän pitää kiipeilijän elossa. Mulla on jääny monta kovaa juttua tekemättä sen takia ettei oo pokkaa mennä, ja se on hyvä, oonhan mä elossa. Ja aina sitä voi yrittää joskus myöhemmin uudestaan. Kuten Aksu laulaa: ”Hei beibi, vielä tulee toka kerta!”
Niin elikkä mites sitä sitten pitäis treenata? Mun mielestä treenit pitäis olla sen verran mielekkäitä että ne tulis tehtyä, ja niin kovia että seuraavana aamuna sattuu ku nousee sängystä. Kiipeilyyn parasta treeniä on kiipeily, mutta jos tekee oheisharjoitteita, kannattaa treenata sitä missä on huono.
Lisäksi kannattaa treenata yhden käden leukoja. Ei sen takia että sillä olis mitään tekemistä kiipeilyn kanssa, vaan koska se on yksinkertaisesti viileetä.
